Avainsanat
Juniperus communis, kansanomainen lääkintä, kataja, katajanmarja, lääkekasvit, pensaat, puut, rauhoitetut kasvit, rohdoskasvit
Katajalla ei ole marjoja!
Suomen kansan sitkeyden vertauskuvaksi nimetty kataja (Juniperus communis) on yksi luontomme yleisimpiä ja moni-ilmeisimpiä edustajia. Tämä pienin havupuumme tunnetaan yleensä runsaasti haarovana matalana pensaana, mutta ajoittain tavataan varsinkin avoimilla paikoilla korkeita pylväskatajia.
Näiden komeiden ”kotimaisten sypressien” lähes täydellisenä vastakohtana ovat ulkosaariston matalat mattokatajat, jotka suikertavat vain kymmenien senttien korkuisina kallioisilla kareilla. Lapin katajilla on usein paksu päärunko, joka kohoaa vain keskimääräisen lumenpinnan tasolle.
Ihmisen aiheuttamat ympäristönmuutokset ovat romuttaneet kymmenien kasvilajiemme tulevaisuuden, mutta kataja saa kiittää kasvulleen optimaalisista avoimista paikoista – ja samalla lajin yleisyydestä – muun muassa laajoja yhtenäisiä metsähakkuita, kaskenpolttoja sekä hakamaiden laidunnuksia.
Hidaskasvuinen ja pitkäikäinen puu
Kataja on hyvin hidaskasvuinen ja pitkäikäinen puu, joka saavuttaa 300–500 vuoden iän. Vanhimpien meillä tavattujen katajien on laskettu eläneen jopa tuhatvuotiaiksi. Lemmenjoella kasvavan katajan iäksi on määritetty peräti 1 057 vuotta. Suomalaisten katajien pituusennätys puolestaan lienee Kalvolassa tavattavalla 15-metrisellä yksilöllä.
Suuret, yli 6-metriset pylväskatajat on rauhoitettu luonnonsuojelulain nojalla Ahvenanmaalla, ja aikaisemin niiden kaataminen myyntiin koristepuina käytettäväksi oli kiellettyä myös Manner-Suomessa. Parhaidenkin katajayksilöiden puuainesta sai kuitenkin ottaa käyttöön. Kovana ja helposti muokattavana puuna kataja on suosittua pikkuesineiden ja esimerkiksi matkamuistojen materiaalina. Aikaisemmin lähes joka kodissa oli katajasta tehtyjä pannunalusia, astioita ja ruokailuvälineitä. Luonnonsuojeluasetuksen muutoksessa (2006), liitteessä 3a luetellaan Manner-Suomessa rauhoitetut kasvilajit, ja tällä listalla ei katajaa ole. Suojeltujen luontotyyppien luettelossa kataja kyllä on edustettuna, sillä suojelun piirissä ovat avoimet, katajan hallitsemat kuivat kedot.
Katajan kasvutapaan liittyy kummallisuus, jonka vain harvat lienevät huomanneet. Monivuotiset neulaset ovat päältä sinivihreitä ja alapinnoiltaan tummanvihreitä. Yhteyttämisen tehostamiseksi puu kuitenkin kääntää neulasensa ”nurinpäin” eli alapuolen ylöspäin.
Marjoistaan kataja parhaiten tunnetaan – vaikka katajalla ei itse asiassa ole marjoja ollenkaan! Hedelmät ovat todellisuudessa kolmen mehevän emilehden yhteen kasvamisesta syntyneitä käpyjä, joita vain ulkonäkönsä takia kutsutaan marjoiksi. Vihreät marjat ovat nuoria, alle vuoden ikäisiä raakileita. Vasta toisena ja kolmantena vuotena marjat kypsyvät ja saavat luonteenomaisen sini-mustan värinsä. Katajan vaatimattoman näköisiä kukkia – joista emi- ja hedekukat ovat eri pensaissa – luonnossa kulkija ei usein huomaakaan.
Voimakkaat aromit karkottavat tuholaisia
Monien maiden vanhoissa oppaissa tunnetaan katajanmarjojen käyttö maha- ja munuaispotilaiden oireiden hoitoon sekä erilaisiin virtsateiden vaivoihin. Suomalaisessa kansanperinteessä on muutamia käyttömuotoja, joita tuskin muualta tunnetaan. Esi-isämme ovat parantaneet syyhyä saunomalla ja ”ruoskimalla” ihoa katajavihdalla. Sisäisesti katajavalmisteita on käytetty lapamatojen karkottamiseen.
Elias Lönnrot kirjoitti vuonna 1860 ilmestyneessä Suomen kasviossa, että murskattujen katajanmarjojen ja -oksien keitinvedestä löytyy voimia parantamaan jopa aistintoimintoja. ”Höyryä tästä juomasta käytetään vasten huonoa kuuloa ja korvanuhoa”. Katajasiirappia Lönnrot suosittelee, koska aine ”hyödyttää vilustus-yskässä ja on hyvää varjelusrohtona vilutaudin jälkeen”. Katajalta tuoksahtava hengitys ei kuitenkaan välttämättä todista terveistä tai tervehdyttävistä elintavoista, sillä kypsymättömiä katajanmarjoja käytetään alkoholien, etenkin geneverin ja ginin maustamiseen.
Vanhoissa kansanomaisen lääkinnän keinovalikoimissa katajanmarjoja on käytetty ainakin särkyjen parantamiseen, suun ja nielun tulehduksiin, ilmavaivoihin, virtsatietulehduksiin, vilustumisen jälkeen höyryhengitettynä helpottamaan hengitystä sekä ruoansulatusta edistämään. Ruoanlaitossakin kataja on ollut – ja on edelleen – arvossaan. Vanha kansa suositteli katajaa lihan maustamiseen, ja saman ohjeen antavat paistin kypsentäjälle tämän päivän keittiömestaritkin. Katajan marjoista on valmistettu myös voimakasaromista siirappia.
Kataja sisältää kaikissa osissaan kymmeniä erilaisia haihtuvia ja biologisesti hyvin voimakkaasti vaikuttavia yhdisteitä. Eri yhdisteiden kaikkia vaikutuksia ei täysin tunneta, ja mahdollisten riskien välttämiseksi naisten ei pitäisi nauttia katajaa ollenkaan raskauden aikana.
Katajan kaikki osat sisältävät hyvin voimakasaromisia yhdisteitä, jotka karkottavat tuholaisia. Ihminen on valjastanut samat aromiaineet hyödykseen ja nautinnokseen. Ennen kaupallisten suuvesien aikakautta kansa raikasti hengitystään pureskelemalla katajaa – ja salatupakoitsijat kuulemma tuntevat menetelmän nykyisinkin.
Luonnossa katajan marjat kelpaavat monille linnuille, jotka ovatkin kasvin parhaita levittäjiä. Talvisen luonnon niukassa ruokavalikomassa katajan oksat ovat hirvien suosimaa ravintoa.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.