Tarhasaurikki on harvinainen vieras Etelä-Amerikasta

Avainsanat

Galinsoga parviflora, Galinsoga quadriradiate, Kew Gardens, kukkakasvit, lääkekasvit, ravintokasvit, rikkakasvit, ripsisaurikki, rohdoskasvit, tarhasaurikki, tulokaslajit, vieraslajit

Lämpimässä ilmastossa vaikeasti torjuttava viljelymaiden rikkakasvi, mutta myös hyötykasvi

– Tarhasaurikki on leimallisesti puutarhojen kutsumaton vieras. Kuvat: Kai Aulio.

Monet rikkakasveiksi luokitellut tai mielletyt lajit kulkeutuvat paikasta toiseen – jopa maasta ja maanosasta toiseen – ihmisten mukana. Tarkoituksella tai vahingossa. Yksi Suomen luonnolle suhteellisen uusista tulokkaista on alun perin Etelä-Amerikan Andien vuoristoista kotoisin oleva tarhasaurikki (Galinsoga parviflora), joka tavattiin ensi kerran Suomessa vuonna 1940. Lajia tavataan paikallisena – ja edelleen varsin harvinaisena – muutamissa kaupungeissa ja taajamissa, korostetusti ihmisen seuralaisena. Tarhasaurikki on yksivuotinen, enimmillään noin 70-senttiseksi kasvava, usein runsashaarainen, yksivuotinen ruoho. Varsien yläosat ja kukkaperät ovat hienokarvaiset.

Kasvia ei oikeastaan voi olla tuntematta kukinta-asteella, sillä lajin mykerökukinnot ovat ”aivan itsensä näköiset”. Noin yhden senttimetrin levyisessä kukinnossa on valkoisia kielimäisiä kukkia – joiden lukumäärä on yleisimmin viisi, mutta vaihtelua on välillä 3–8. Kielikukat ovat kärjistään kolmihampaiset. Mykerön keskellä tiiviisti sijaitsevat torvimaiset kehräkukat ovat keltaiset. Laitakukat ovat selvästi erillään toisistaan, ikään kuin kukasta puuttuisi jotakin.

Kukkien luonnehdinta ainutkertaisina ei aivan pidä paikkaansa, sillä hyvin lähisukulainen ripsisaurikki (Galinsoga quadriradiate) on ainakin maallikon silmissä ihan saman näköinen – ainoastaan hienonhienot, suurennuslasin avulla näkyvät erot paljastavat todellisen lajin. Saurikkien kukinta-aika on pitkä, kesäkuusta lokakuuhun.

Tarhasaurikin lehdet ovat puikeat, matalasti hammaslaitaiset ja väriltään vaalean vihreät. Ripsisaurikin lehdet ovat väriltään tummemmat.

Tarhasaurikkia on meillä tavattu etenkin kauppapuutarhojen läheisyydessä – ja myös kasvihuoneiden sisällä – sillä laji säilyy ja leviää mullassa olevien siementen kautta. Taimien ja puutarhamultakuormien välityksellä saurikkeja on levinnyt myös yksityispuutarhoihin. Yksivuotisena rikkakasvina tulokaslaji jää monesti huomaamatta, kun siemenistä kehittyvät versot kitketään hyöty- ja koristekasvien istutuksista jo alkuvaiheessaan.

Saurikkien siemenet vaativat itääkseen maaperän yli 20 asteen lämpötilan, mikä on rajoittanut kasvien menestymistä maassamme. Sopivia kasvupaikkoja saurikit ovat löytäneet kaupunkien kivitalojen etelän puoleisilta seinustoilta, joilla lämpöolot ovat suotuisat. Ilmastonmuutoksen myötä, talvien leudontuessa ja kasvukauden pidentyessä, saurikkien mahdollisuudet menestyä Pohjolassa paranevat, ja lajien voi olettaa yleistyvän ja levittäytyvän nykyistä laajemmalle.

Tarhasaurikin suvullinen (siemenien avulla tapahtuva) lisääntyminen on tehokasta. Jokaisesta mykerökukinnosta kehittyy 20–30 siementä, ja yhdestä saurikkikasvista voi vapautua kesän kuluessa ainakin parituhatta siementä. Suurikokoisen saurikin siementuotanto voi nousta kymmeniin, jopa satoihin tuhansiin siemeniin yhden kesän aikana.

Tarhasaurikin siemenissä on suuren määrän ohella mielenkiintoista kahden kukkatyypin tuottamien siementen erilaisuus. Keskustan kehräkukkien ja laitimmaisten kielikukkien tuottamat siemenet ovat sekä muodoiltaan että kooltaan erilaiset. Vaihtelu takaa kasvin siemenille tehokkaan leviämismahdollisuuden. Kehräkukista muodostuneissa pienissä siemenissä on lentämistä auttava haivenkimppu, ja laitakukkien hieman isommissa siemenissä on laajempi, tuulessa purjeena toimiva reunus. Siemenet voivat levitä kilometrien etäisyydelle tuulen tai vesivirtojen mukana tai tarttumalla ohi kulkeviin eläimiin.

Eikä tässä vielä kaikki. Tarhasaurikin elinkierto on poikkeuksellisen nopea. Lämpimän ilmaston maissa kasvi voi tuottaa 3–4 peräkkäistä sukupolvea yhden kasvukauden (kesän) aikana. Ja kukkien pölytyksessäkin luonto on saurikkien puolella, sillä normaalin, hyönteisten suorittaman pölytyksen lisäksi tarhasaurikin kukat voivat itsepölyttyä. Tämä takaa maksimaalisen siementuotannon ympäristön ja ilmaston olosuhteista huolimatta.

Alkuperäisiltä sijoiltaan Etelä-Amerikasta saurikit ovat levittäytyneet Etelämannerta lukuun ottamatta kaikkiin maanosiin. Tarhasaurikki lienee lajeista tunnetuin, ja leviämispotentiaalinsa takia kasvia on verrattu jopa erittäin pahamaineiseen – meilläkin lainsuojattomaksi ja hävitettäväksi määrättyyn – japanintatar (Reynoutria japonica) -vieraslajiin. Valloilleen viljelyksillä levittäytyneen tarhasaurikin sanotaan pystyvän tukahduttamaan jopa niinkin kookkaan hyötykasvin kuin maissin satoja.

Eurooppaan tarhasaurikki lienee tullut Perusta, kun laji kotiutettiin tarkoituksella Lontoon kuuluisaan kuninkaalliseen Kew Gardens -puutarhaan vuonna 1796.

Suomessa saurikit ovat niin uusia ja harvinaisia tulokkaita, ettei kasveista ole juuri kirjallisia tietoja. Maailmalla tilanne on toinen. Vaikka Galinsoga-lajit ovat kautta maailman levinneitä, ja varsinkin lämpimissä ja kuumissa ilmastovyöhykkeissä hyvin yleisiä rikkakasveja, saurikeista tunnetaan useita ihmiselle tärkeitä käyttömuotoja.

Pehmeälehtiset kasvit ovat käyttökelpoisia salaatteina, ja etenkin Aasian ja Etelä-Amerikan maissa niiden käyttö mainitaan usein (2). Pehmeä ja hyvänmakuinen kasvi on niin houkutteleva potentiaalisena hyötykasvina, että sen siemeniä jopa kaupataan puutarhureille. Viljely on kuitenkin riskialtista, sillä multavilta peltomailta saurikki karkaa helposti luontoon, eikä kerran villiintynyttä vieraslajia sen jälkeen saada kuriin. Valvotusti ruukuissa kasvatettuna tarhasaurikki on hyvä ruokakasvivaihtoehto myös kuuman vyöhykkeen maissa. Eteläamerikkalaisessa Kolumbiassa tarhasaurikki kuuluu gastronomien vakituiseen valikoimaan ja on olennainen osa maan kansallisruokalajeihin luettavissa annoksissa.

Galinsoga-lajien solukoissa on runsaasti bioaktiivisia yhdisteitä, joilla on arvoa rohdoksina. Yhdisteiden kirjo, jota on tieteellisesti tutkittu, kattaa ainakin useita flavonoideja, saponiineja, terpenoideja ja tanniineja. Käyttökohteita on niin mikrobeja tuhoavina eli antibioottisina, haitallisia sieniä torjuvina, elimistön solujen haitallisia hapetusreaktioita estävinä eli antioksidanttisina valmisteina sekä suoraan tiettyjen sairauksien hoidossa käytettävinä valmisteina. Taudeista kansainvälisessä kirjallisuudessa mainitaan saurikkien käyttö muun muassa vilustumisen, kuumeen, malarian, ihon haavojen, käärmeenpuremien, vatsavaivojen ja ripulin, keltakuumeen sekä diabeteksen hoidossa (2).

Ei-lääketieteellisistä tarhasaurikin käyttötavoista mielenkiintoisia mainintoja ovat kasvista tuotettujen nanopartikkelien tehokkuus eläinten myrkytystilojen hoidossa, erilaisten haitallisten pigmenttien poistamisessa, haitallisen ultraviolettisäteilyn vaikutusten estämisessä ja jopa metallien korroosion estäjänä (2).

Kirjallisuudesta löytyy maininta tarhasaurikin myrkyllisyydestä vuohille, mutta yleisesti kasvia pidetään turvallisena ja monipuolisesti käyttökelpoisena. Valvotuissa eläinkokeissa tarhasaurikki osoittautui täysin turvalliseksi erittäin suurinakin annoksina – liuosmuodossa jopa annoksilla 5 grammaa koe-eläimen painokiloa kohti (3).

• (1). Garden Organic. 2026; Garden Organic | Gallant soldiers 

• (2). Asha Ripanda et al. (viisi kirjoittajaa). 2023. Galinsoga parviflora (Cav.): A comprehensive review on ethnomedicinal, phytochemical and pharmacological studies. Heliyon 9(12): e13517;  doi: 10.1016/j.heliyon.2023.e13517

• (3). JG Badilla & MLC Fiangaan. 2023.  Pharmacognostic evaluation and acute toxicity test of the formulated tisane powder of Gallant soldier (Galinsoga parviflora Cav., Asteraceae) aerial parts from Benguet, Philippines. Pharmacognosy Journal 14(1): 193–204; DOI:10.5530/pj.2022.14.25

Pelto-ohdake on voitokas selviytyjä

Avainsanat

biologinen torjunta, Cirsium arvense, Elias Lönnrot, haittakasvit, herbisidit, kaksikotiset kasvit, kasvien monimuotoisuus, kasvisuojeluaineet, kärsäkäs-kuoriaiset, kukkakasvit, lääkekasvit, luonnonkasvit, Mihin kasvimme kelpaavat, ohdakkeet, pelto-ohdake, peltorikkaruohot, rikkakasvit, rohdoskasvit, Suomen Kasvio, Toivo Rautavaara, tulokaskasvit, vieraslajit

– Pelto-ohdake on yksi maailman pahimmista rikkakasveista. Kuvat: Kai Aulio.

Vaaleanpunaisin tai vaalean violetein mykerökukinnoin tienvarsia, joutomaita – ja maanviljelijöiden ja puutarhurien kiusaksi viljelymaita – kesämaisemassa luonnehtiva pelto-ohdake (Cirsium arvense) on yksi kiusallisimmista ja vaikeimmin torjuttavista rikkakasveistamme. Ohdakkeen haitallisuuden taustalla on laaja, jopa puolen metrin syvyyteen tunkeutuva ja runsaasti haarova juurakko, jonka avulla kasvi valloittaa kasvupaikkansa ja myös leviää  rönsymäisesti tehokkaasti. Pelto-ohdaketta on hyvin vaikea – käytännössä lähes mahdoton – kitkeä juurineen, ja pienistäkin maaperään jäävistä juurakon palasista voi kehittyä uusi kasviyksilö.

Pelto-ohdake on pysty, jäykkävartinen, usein haarova ja enimmillään lähes parimetriseksi kasvava monivuotinen ruoho, jonka lehtimuodot ja kukinnot ovat muodoiltaan suuresti vaihtelevat. Tyypillisimmillään kasvin lahdet ovat kiiltäväpintaiset ja laidoiltaan piikkiset. Lehtimuoto vaihtelee lähes tasasoukasta syvästi liuskareunaiseen.

– Kaksikotisen pelto-ohdakkeen hede- (vasemmalla) ja emikukat (oikealla) ovat eri kasviyksilöissä.

Laji on kaksikotinen – toisin sanoen hede- ja emikukat ovat eri kasviyksilöiden mykerökukinnossa. Kukintojen muodot ja värit vaihtelevat, mutta yleistäen voidaan sanoa emikasvin kukintojen olevan pyöreitä ja väriltään punaisia, kun taas hedekasvin kukinnot ovat soikeita ja väriltään vaalean violetteja. Mykeröt ovat ryhminä varren ja haarojen latvoissa. Yhdessä, leveydeltään 1–2 -senttisessä kukinnossa olevat yksittäiset, runsaslukuiset kukat ovat keskenään samanlaisia. Kukissa on runsaasti mettä, ja siksi ohdakkeet ovat pölyttäjien, muun muassa ainakin parinkymmenen päiväperhoslajin suosiossa.

Tehokkaan kasvullisen leviämisen seurauksena pelto-ohdake muodostaa tiiviitä kasvustoja, joissa kaikki yksilöt ovat joko hede- tai emikukintoja kantavia. Pölyttäjät eivät siksi voi hedelmöittää kukista samallaan siitepölyllä aivan lähikukkia. Ohdakkeen siitepöly- ja mesitarjonta ovat niin riittoisia, että pölyttäjävieraita kukissa käy riittävästi huolehtimaan hyvästä suvullisen lisääntymisen tuloksesta eli runsasta siementuotannosta.

Pelto-ohdake kukkii kesäkuusta elokuuhun. Kukinnan jälkeen varsien ja haarojen latvoja hallitsevat suuret, valkoiset ”karvapallot”. Pelto-ohdakkeen pienikokoiset ja kevyet siemenet leviävät tehokkaasti pähkylähedelmiin liittyvien, muodoltaan sulkamaisten haivenkimppujen kannattelemina ilmavirtausten mukana. Kasvullista, juurakon avulla tapahtuvaa leviämistä täydentää runsas siementuotanto. Yhdestä pelto-ohdakeyksilöstä voi vapautua kesän lopulla jopa 50’000 itämiskykyistä siementä. Kevyet pähkylät voivat kulkeutua pinta-alaltaan suuren hapsikimpun kannattelemina kilometrien päähän emokasvista. Nuo hapset ovat myös tärkeä lajin tai suvun tuntomerkki. Pelto-ohdakkeen suvun (Cirsium) ohdakkeilla hapset ovat sulkamaisesti haaroittuneita (sulkahaiven), kun karhiais-ohdakkeilla  (Carduus-suku) hapset ovat suoria (hapsihaiven).

– Pelto-ohdakkeen pähkylöiden lenninhahtuvat ovat sulkamaiset.

Lajin levinneisyysalue kattaa koko Suomen, mutta Lapissa pelto-ohdake on varsin harvinainen. Laji on mitä ilmeisimmin maassamme alkuperäinen, ja vanhinta muotoa tavataan eteläisillä rannikkoseuduilla. Muualla Suomessa hyvin monimuotoisena esiintyvissä pelto-ohdakkeissa on varmasti eri aikoina ja eri puolilta saapunutta geeniainesta.

Vaikeasti torjuttava ja pahimmillaan viljelykasvien satoja alentava rikkakasvi on ollut ihmisille tuttu, ja laji on saanut kansalta kuvailevia lisä- ja rinnakkaisnimiä kuten piikkiäinen, karriainen, pirun piiska, ohake, ohtain.

Piikkinen ja vanhemmiten sitkeä pelto-ohdake kelpaa ainakin nuorena karjalle, ja kiusallisuudestaan huolimatta kasvi on kuulunut myös ihmisten ruokavalioon. Professori Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat-kirjan mukaan Ruotsissa ja Suomessa pelto-ohdaketta käytettiin menneinä aikoina yleisesti ”kaaliksena”. Elias Lönnrot puolestaan tiesi kertoa Suomen Kasvio -kirjassaan (1860), että pelto-ohdakkeen varresta saadaan potaskaa (eli kaliumkarbonaattia) lasitehtaiden raaka-aineeksi.

Pelto-ohdake on kokonaislevinneisyydeltään todellinen kosmopoliitti, joka on levinnyt lähes koko maapallolle. Ja kaikkialla esiintymisalueillaan laji on ihmisen vastustaja viljelymaiden pahimpiin haittakasveihin kuuluvaksi luokiteltuna peltorikkaruohona. Nykyiset, kehittyneet kasvinsuojeluaineet, herbisidit, pitävät ohdakkeet kurissa, mutta niin kuluttajien luonnonmukaisuutta ja puhtautta korostavat asenteet kuin viljelyn kustannukset puoltavat myrkyttömien menetelmien käyttöä.

Pohjois-Amerikassa pelto-ohdaketta vastaan on yritetty taistella biologisten vastustajien avulla. Tulokaslajien ekologian oppikirjakin kertoo opettavaisen tarinan ihmisen turhasta yrityksestä ohjata luonnon tapahtumia (1). Yhdysvaltain keskilännessä viljapelloille tuotiin kärsäkäs-suvun kovakuoriaisia, jotka söivät Amerikassa tulokkaana ja vieraslajina kasvavaa pelto-ohdaketta. Aluksi torjunta tuntuikin onnistuvan odotusten ja toiveiden mukaisesti. Mutta valitettavasti kärsäkkäät eivät totelleet viljelyteknikoiden toiveita, vaan karkasivat pelto-ohdakkeen kimpusta omille teilleen. Kuoriaiset alkoivat vastoin odotuksia tuhota toivotun kohdekasvinsa lähisukulaisia – harvinaisia ja myös uhanalaisia – Pohjois-Amerikan alkuperäislajistoon kuuluvia lajeja.

Ainakin Nebraskan osavaltiossa kärsäkkäät siirtyivät syömään luonnonvaraisia ohdakkeita ja niiden lähisukuisia karhiaislajeja teholla, joka heikensi alkuperäislajistoa merkittävästi. Tämän seurauksena luonnossa vapautui  entistä enemmän tilaa ei-toivotuille tulokasohdakkeille. Biologinen torjunta kääntyikin siten itseään vastaan ja jopa lisäsi haittaohdakkeita (1).

Vaikka rikkakasviksi ihmisen maailmassa luokitellaankin, pelto-ohdake on arvokas kasvi monille eläimille. Kukkien runsaan mesituotannon ansiosta ohdakkeen mykeröissä vierailee paljon hyönteisiä, etenkin päiväperhosia ja kovakuoriaisia, joiden kesäkauden ravinnossa laji on keskeisen tärkeä. Pystyyn jäävien varsien kärjissä pysyneet siemenet ovat puolestaan elintärkeää ravintoa useille lintulajeille, joista etenkin tiklejä näkee usein ruokailemassa ohdakkeilla. Pelto-ohdakkeen lehdet ovat meillä suhteellisen harvinaisen ohdakeperhosen toukkien pääasiallista ravintoa. 

– Kasvullisesti juurakoiden avulla leviävän pelto-ohdakkeen kasvustot ovat lähes läpitunkemattomia.

Kansanperinteessä, varsinkin Brittein saarilla, ohdakkeet ovat olleet hyvin arvostettuja, jopa palvottuja kasveja. Suurimmat ansiot lienevät karhiaisten ominaisuuksilla, mutta kyllä pelto-ohdakekin kiitoksensa on ansainnut – vakavimpiin rikkaruohoihin kuulumisestaan huolimatta.

Pelto-ohdakkeella on maine kasvina, jota ihminen tai muukaan elollinen ei pysty tuhoamaan. Näin ovat varmaankin ajatelleet viljelijät, jotka ovat ennen voimakkaimpien, nykyaikaisten torjunta-aineiden käyttöönottoa yrittäneet hävittää satokasveja häiritsevää vierasta. Mutta kasvin sitkeyttä on osattu myös  arvostaa, ja  siksi pelto-ohdake on vertauksissa ja taruissa elinvoiman ja kriisinkestävyyden (resilienssin) vertauskuva. Magiikan vertauksissa pelto-ohdake on liitetty Mars-planeettaan, joka on voiman sekä suojelu- ja taistelukyvyn symboli.

Vanhan kansan lääkinnässä pelto-ohdakkeella on ollut useita käyttötarkoituksia. Kasvia on perinteisesti käytetty ainakin kuumeen, hermostollisten särkyjen, suolistovaivojen ja  verenvuodon hoidossa, mutta pelto-ohdake kiinnostaa myös tämän päivän lääketieteellisenä tutkimusaiheena. Tuoreen intialaistutkimuksen mukaan pelto-ohdakkeen useat bioaktiiviset yhdisteet ovat käyttökelpoisia lääkekehityksen tarpeisiin muun muassa antibioottisesti tai antioksidantteina vaikuttavina tai solujen jakautumista ja kasvua säätelevinä tekijöinä (2).

• (1). Julie Lockwood, Martha Hoopes & Michael Marchetti. 2007. Invasion Ecology. 304 sivua. Blackwell Publishing.

• (2). Acharya Balkrishna et al. (seitsemän kirjoittajaa). 2024. Traditional uses and phytopharmacology of Cirsium arvense: Bioprospecting potential of a weed from temperate biome. Journal of Applied Pharmaceutical Science 14(5): 30–37; DOI: 10.7324/japs.2024.168589

Peltosaunio eli saunakukka on teholisääntyjä

Avainsanat

apigeniini flavonoidi, Balder, flavonoidit, kukkakasvit, luonnonkasvit, Odin-ylijumala, päivänkakkara, peltorikkaruohot, peltosaunio, rikkakasvit, rohdoskasvit, saunakukka, Tripleurospermun inodorum, tulokaskasvit, värikasvit

– Peltosaunio muistuttaa suosittua päivänkakkaraa, mutta ei pahana rikkakasvina nauti suosiota. Kuvat: Kai Aulio.

Viljelymailla, puutarhoissa, tienvarsilla ja joutomailla kasvaa yleisenä kukkakasvi, jonka luulisi olevan kauneutensa ansiosta hyvin suosittu, onhan kasvilla päivänkakkaran kukat ja tillin lehdet. Kasvi on peltosaunio, saunakukkana (Tripleurospermum inodorum) yleisesti tunnettava mykerökukkaiskasvien heimon yksivuotinen ruoho. Saunakukka ei kuitenkaan ole suosiossa, sillä lajia pidetään yhtenä viljelyksien vaikeimmin torjuttavista ja pahimmista rikkakasveista.

– Peltosaunio pystyy täydellisesti valloittamaan kesannolle jätetyn vijelymaan.

Saunakukka voi kasvaa noin 80-senttiseksi, ja sen varressa kierteisesti olevat lehdet ovat kahteen tai kolmeen kertaan rihmamaisen kapealiuskaiset. Kasvi on useimmiten yksivartinen mutta runsaasti haarova. Haarojen kärjissä olevia, 3–5 sentin levyisiä kukintoja voi olla jopa parikymmentä yhdessä kasvissa. Mykeröjen laita- eli kielikukat ovat – aivan kuin päivänkakkaralla – valkoiset, ja keskellä olevat torvimaiset kehräkukat ovat keltaiset. Peltosaunion kukkimisaika on pitkä, kesäkuusta lokakuuhun saakka. Vaikka kasvi on yksivuotinen, monet versot säilyvät talven yli vihreinä.

– Kukinnan lopulla saunakukasta jäävät näkyviin keltaiset kehräkukat, jolloin kasvusto muistuttaa lähisukulaista, pihasauniota.

– Rihmanohuet lehdet erottavat saunakukan päivänkakkarasta.

Peltosaunio on meillä varsin uusi tulokaskasvi, joka on yleistynyt erityisesti 1900-luvun lopulta lähtien. Nopean yleistymisen mahdollisti kasvin siementen samankaltaisuus maataloudessa viljeltävien heinien ja apilan siementen kanssa. Siemenseoksissa rikkakasvia on ollut mahdoton erottaa ja poistaa, ja siksi erittäin paljon siemeniä tuottavaa saunakukkaa ei voi torjua mekaanisesti. Vasta kasvinsuojeluaineiden (myrkkyjen) käytön myötä peltosaunio on saatu vilja- ja nurmipelloilta kuriin. Peltolohkojen reunoilla saunakukka kyllä rehottaa. Tätä nykyä saunakukkaa tavataan koko Suomessa, vaikka aivan pohjoisimmassa Lapissa laji on satunnainen.

Saunakukan yleisyyden ”salaisuus” on todella runsaassa siementuotannossa. Yhdestä kasviyksilöstä vapautuu kasvukauden lopulla kymmeniä tuhansia, itämiskykyisiä siemeniä. Kirjallisuudessa mainitaan paljon suurempiakin lukuja. Enimmillään yhden suurikokoisen peltosaunioyksilön sanotaan tuottaneen jopa yli 1.6 miljoonaa siementä. Siemenet säilyvät maaperässä itämiskyisinä vuosikausia. Siemenet itävät uusiksi kasviyksilöiksi myös kuljettuaan kasvia syöneen eläimen ruoansulatuskanavan läpi. Laiduntavat lehmät tosin välttävät  peltosaunion syömistä.

Yksi peltosaunion tuntomerkeistä on ihmisen aistein arvioituna tympeä haju, joka kuitenkin miellyttää useita hyönteislajeja. Erityisesti eri kärpäslajit tuntuvat mieltyneen saunakukkaan, ja kukka-, lois- ja raatokärpäsiä näkee usein kasvin kukissa. Peltosauniolla näkee usein myös pieniä mustia kovakuoriaisia (esimerkiksi kärsäkkäitä) ja kirvoja, joiden perässä kasviin saapuu usein myös tuttuja petoja, leppäkerttuja.

Peltosaunio on yleisyytensä takia tuttu, ja kasvia on eri aikoina ja eri alueilla kutsuttu – harhaanjohtavastikin  – eri nimillä kuten juhannuskukka, päivänkakkara, auringonkukka, eläinkuolenkukka.

Vaikka kasvi tätä nykyä vain pahana rikkakasvina tunnetaankin, peltosauniota on ainakin muinaisessa Pohjolassa kunnioitettu. Kasvin nimi baldersbrå viittaa muinaisskandinavisen mytologian valon, kauneuden, viattomuuden ja rauhan jumalaan Balderiin, jonka tunnuksena sauniota pidettiin. Balder puolestaan oli ylijumala Odinin poika.

Yleisenä valon ja toivon symbolina tunnettua kasvia on käytetty myös kansanomaisessa lääkinnässä ainakin tulehduksien, kouristusten sekä maha- ja suolistovaivojen lievittäjänä tai parantajana.

Saunakukasta saatavasta apigeniini-flavonoidista on saatu keltaista väripigmenttiä, ja yhdiste on käytössä nykyisinkin – tosin toisessa tarkoituksessa. Rohdoskaupoissa myytäviä apigeniinituotteita markkinoidaan rauhoittavina, stressiä lievittävinä ja unen laatua parantavina lisäravinteina.

Peltosaunion lääketieteelliset kyvyt tunnustetaan nykyisinkin, ja kasvin tehoaineita, etenkin flavonoideja, tutkitaan modernin tieteen menetelmin (1).

• (1). Anna Marakhova et al. (11 kirjoittajaa). 2024. The development of a method for obtaining Tripleurospermum inodorum (L.) Sch. Bip. herb extract enriched with flavonoids and an evaluation of its biological activity. Plants (Basel) 13(12): 1629; doi: 10.3390/plants13121629

Myrkyllinen luunmurskaajakala pelottaa Välimerellä

Avainsanat

hermomyrkyt, hopeaposkipallokala, Kreikan lomarannat, Kreikan saaret, Lagocephalus sceleratus, myrkylliset kalat, myrkylliset lajit, Silver-cheeked toadfish, tetrodoksiini, TTX, tulokaslajit, Välimeren eläimet, Välimeren kalat, Välimeri, vieraslajit

– Hopeaposkipallokala on vaarallinen tulokas Välimerellä. Kuva: Animalia.

Ulkonäöltään rumaksi kuvailtu ja ihmisen luita murskaavalla hampaiden puruvoimalla varustettu kala herättää hämmennystä, pelkoa ja hävitystä itäisellä Välimerellä. Kyseessä on hopeaposkipallokala (Lagocephalus sceleratus), joka elää alkuperäisenä Tyynellä valtamerellä ja  Intian valtamerellä, mutta joka on viime vuosina onnistunut kotiutumaan Välimerelle. Tarkkaan tulokkaan saapumista ei tunneta, mutta mitä ilmeisimmin pallokalat ovat tulleet idästä Suezin kanavan kautta. Ja kotiutuminen on onnistunut – muiden kuin pallokalan itsensä mielestä  – aivan liian hyvin.

Tätä nykyä hopeaposkipallokaloja tavataan jo melko yleisesti suomalaistenkin suosituimpien Kreikan lomasaarten Kreetan ja Rhodoksen vesillä, mutta yksittäishavaintoja on tehty Italiassa ja Espanjassa saakka (1).

Hopeaposkipallokalan hampaiden puruvoima on niin suuri, että kala voi purra poikki ihmisen sormia tai varpaita. Pallokala on tyypillisesti 50–60 senttimetrin pituinen, mutta aikuinen voi kasvaa metrinkin pituiseksi.

 Vahvojen ja terävien hampaiden hurjan puruvoiman lisäksi lajin vaarallisuutta lisää sen myrkyllisyys. Kalan sisältämä tetrodoksiini (TTX)  on hermomyrkky, joka lamauttaa hengityselimistöä, mikä voi johtaa uhrin kuolemaan. Myrkyllisyyden takia hopeaposkipallokalaa ei voi syödä. TXX-myrkkyä kertyy kalaan sen syömistä, tetrodoksiinia valmistavista bakteereista.

Pallokalauhka on todellinen, osoittavat Kreikan rannikoilta raportoidut tapaukset. Hopeaposkipallokalan tiedetään purreen lomarannoilla meressä olleita ihmisiä, joista osalta kala on purrut varpaan poikki. Tapaukset ovat yksittäisiä, eivätkä viranomaiset ole antaneet erityisiä pallokalavaroituksia.

Alueen kalastajille tulokaskala on sen sijaan jatkuva ja konkreettinen uhka ja vahingontekijä. Ammattikalastajat kuvailevat pallokalaa ahmatiksi, joka syö suihinsa kaiken kiinni saamassa. Lisäksi kala repii suurilla voimillaan saaliit kalastajien verkoista, jotka tässä käsittelyssä repeytyvät riekaleiksi. Vahingot ovat niin suuria, että ainakin Kyproksen saarivaltiossa on alettu maksaa tapporahaa hopeaposkipallokalan pyydystämisestä (1).

(1). Daily Star ( Joshua Whorms), 16.7.2026. ’Ugly’ toxic fish that can bite through human bone invades major tourist hotspot; https://www.dailystar.co.uk/news/latest-news/ugly-toxic-fish-can-bite-37440587

25 % EU:n sähköstä aurinkovoimalla kesäkuussa 2026

Avainsanat

aurinkoenergia, aurinkopaneelit, aurinkosähkö, aurinkovoima, Ember ajatuspaja, Energiepark Wiznitz, Espanjan energiantuotanto, EU:n aurinkosähkö, EU:n energiantuotanto, Saksan energiantuotanto, sähkön kulutus, Suomen aurinkosähkö, uusiutuva energia

Kaikkien aikojen ennätyksiä monissa jäsenmaissa

Euroopan suurin aurinkovoimala on 650 megawatin Energiepark Witznitz, Saksassa, Leipzigin kaupungin lähellä. Kuva: Moveon Energy.

Kesäkuussa 2026 tehtiin energiatalouden historiaa, kun ensimmäisen kerran aurinkovoimalla tuotettiin neljäsosa Euroopan unionissa käytetystä sähköstä. Aurinkopaneeleilla – suurissa teollisissa voimaloissa  ja pienemmissä yksityisissä yksiköissä –  tuotettiin sähköä kaikkiaan 52 terawattituntia (TWh). Tämä merkitsee 25 prosenttia unionialueen kesäkuun sähkönkulutuksesta. Edellinen ennätys oli vain kuukauden vanha, toukokuun 2026 tulos 47 TWh (23 % EU:n sähkönkulutuksesta).

Kansainvälisen energia-alan ajatuspaja Emberin kokoamien tietojen mukaan aurinkovoima oli kesäkuussa tehokkain yksittäinen sähköntuotantomuoto, joka päihitti ydinvoiman (21 %), maakaasun (15 %), tuulivoiman (14 %), vesivoiman (12 %) ja kivihiilen (8 %). Kesäkuu 2026 oli historiassa vasta kolmas kuukausi, jolloin aurinkovoima oli unionin suurin sähköntuottaja. Vastaava kärkitila aurinkosähköllä oli toukokuussa 2026 ja kesäkuussa 2025 (1).

Aurinkosähkön tuotannon kasvuvauhti on ollut – ja on edelleen – huimaavan nopeaa. Esimerkiksi viisi vuotta sitten, kesäkuussa 2021, aurinkopaneeleilla tuotettiin EU:n sähköstä vain 10 prosenttia, yhtensä 21 TWh. Aurinkosähkön tuotantokapasiteettia on lisätty noin viidenneksellä jokaisena vuotena välillä 2021–2025.

Yksittäisistä EU-maista suurimpia aurinkosähkön tuottajia ovat Saksa ja  Espanja. Kesäkuussa 2026 Saksa sai käyttämästään sähköstä auringosta ennätykselliset 36 %, ja Espanjassa vastaava oli osuus oli niin ikään kaikkien aikojen korkein, 34 %. Kaikkiaan 18 EU-maassa kesäkuun 2026 aurinkosähkön tuotantoluvut olivat ennätyssuuret.

Aurinkoenergian hyödyntäminen on vahvassa myötätuulessa myös Suomessa. Alkukesällä 2026 aurinkovoimalat saavuttivat ennätyksellisen 40 prosentin osuuden  koko maan sähkönkulutuksesta. Kesäkuun aurinkosähkön tuotantomäärä nousi 150–250 gigawattituntiin (GWh).

Halvan, saasteettoman uusiutuvan sähkön saatavuus tuli todelliseen tarpeeseen, sillä alkukesää 2026 ovat hallinneet poikkeuksellisen ankarat, ilmastonmuutoksen voimistamat hellejaksot, joiden aikana tuuletus- ja viilennystarpeet ovat lisänneet sähkönkulutusta. Aurinkosähkön ja muiden uusiutuvien energianlähteiden nopea lisääntyminen on myös osa ilmastotyötä, vähentäen fossiilisten polttoaineiden käytöstä tulevia vaarallisia päästöjä.

• (1). Euronews (Ruth Wright), 14.7.2026; Solar generated record 25% of EU power in June with Germany, Spain and Poland leading the race | Euronews

Portugalin viimeinen sirkusnorsu eläkkeelle uudelle suojelualueelle

Avainsanat

afrikannorsu, Alentejo, eläinten viihdekäyttö, Julie norsu, Kariba norsu, Loxodonta africana, norsut, Pangea Elephant Sanctuary, Pangea Trust, Portugali, sirkuseläimet, sirkusnorsut, Victor Hugo Cardinali

Julie pääsi hyvin ansaitulle eläkkeelle yli 40 vuoden sirkuspalvelun jälkeen. Kuva: Pangea Trust.

Yksi luonnonsuojelun suurista eettisistä kysymyksistä on eläinten hyväksikäyttö ihmisten toissijaisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tällaisia ei-välttämättömiä eläintenpidon uhreja ovat viihdeteollisuuden palveluksessa olevat, sekä luonnonvaraiset että tarhoissa syntyneet eläimet. Näkyvimpiä – ja monesti myös eniten kritisoituja – hyötykäytön uhreja ovat delfinaarioissa, vesipuistoissa ja sirkuksissa esiintyvät, alkujaan luonnonvaraiset eläimet. Eläinten brutaali riisto on onneksi loppumassa, sekä ihmisten valistuneiden asenteiden että lainsäätäjien kiristyvien vaatimusten ansiosta.

Tuore eläinkunnan riemuvoitto uutisoitiin vast’ikään Portugalista, jossa maan viimeinen sirkuksessa esiintynyt norsu siirrettiin uudelle, varta vasten elefanteille perustetulle suojelualueelle. Portugali kielsi kaikkien luonnonvaraisten eläinten esitykset sirkuksissa jo vuonna 2018, ja voimaan laki astui siirtymäajan jälkeen vuonna 2024, mutta Victor Hugo Cardinali -sirkuksessa esiintyneelle Julie-afrikannorsulle (Loxodonta africana) ei ollut heti tarjolla sopivaa eläkepaikkaa (1).

Julie vangittiin luonnosta hyvin nuorena Etelä-Afrikasta vuonna 1988, ja uudessa kotimaassaan se palveli sirkuksessa yli 40 vuotta. Julien kumppanina sirkuksessa ollut toinen norsu kuoli vuonna 2024. Villieläinten viihdekäytön kieltänyt laki pakotti sirkuksen omistajat etsimään Julielle sopivaa sijoituspaikkaa.  Niin sirkusomistajien kuin norsun onneksi mukaan tuli kansainvälisesti toimiva Pangea-järjestö, jolla oli jo valmiit suunnitelmat erityisesti norsuille tarkoitetun, valvotun suojelualueen perustamisesta Portugalin eteläosassa sijaitsevalle Alentejon alueelle. Suojelualue on ensimmäinen laatuaan Euroopassa.

Pangea Elephant Sanctuary -suojelualue on maisemiltaan monipuolinen ja vaihteleva, laajuudeltaan 402 hehtaarin suuruinen luonnontilainen alue. Julie saapui Pangeaan 2.7.2024, ja tulevaisuudessa se saa seurakseen muita, ihmisten hoivista vapautettuja, eläköityneitä norsuja. Suojelualueella norsut saavat elää ja liikkua täysin vapaasti, mutta käytännöllisesti katsoen koko ikänsä ihmisen hoivissa olleet suurikokoiset nisäkkäät tarvitsevat apua jatkossakin. Pangean suojelualueella norsuja tarkkaillaan, niille tehdään tarvittavia lääkärintarkastuksia, ja eläimiä autetaan tarvittaessa – mutta vain eläimen todellisen tarpeen vaatiessa.

Aluksi Julie asuttaa suojelualuetta yksin, mutta ehkä jo piankin se saa seuraa. Seuraava Pangeaan saapuva norsu on mitä todennäköisimmin belgialaisessa eläintarhassa pitkään ilman lajitovereita elänyt norsu, jonka siirtoa suojelualueelle on jo valmisteltu, ja eläimen omistajien kanssa  asioista on sovittu. Kariba, noin 40-vuotias afrikannorsunaaras on kuten Juliekin, luonnosta hyvin nuorena vangittu ja ihmisen viihdekäyttöön alistettu.

Suojelualue on täysin pyhitetty norsuille, eikä turisteilla, tiedotusvälineillä tai  muillakaan sivullisilla ole pääsyä alueelle (1).

Vaikka monet maat ovat kieltäneet tai rajoittaneet villieläinten vangitsemista,  hallussapitoa ja hyväksikäyttöä, Euroopassa on tätä nykyä vielä yli 600 ihmisten hoivissa olevaa norsua.

• (1). Pangea, 2.7.2026. Europe’s first large-scale sanctuary officially opens with the arrival of Portugal’s last circus elephant; https://www.pangeatrust.org/our-first-elephant-has-arrived-at-pangea

Isomaksaruoho on mestarisopeutuja

Avainsanat

CAM-fotosynteesi, Crassulacean Acid Metabolism, Elias Lönnrot, Hylotelephium telephium, ilmastonmuutos, isoapollo, isomaksaruoho, kalliosinisiipi, kuivakkokasvit, kukkakasvit, lääkekasvit, Littorella uniflora, luonnonkasvit, mehikasvit, Padovan yliopisto, raani, rohdoskasvit, Sedum telephium, viherkatto

– Isomaksaruoholla on eväät selviytyä äärimmäisestäkin kuivuudesta. Kuvat: Kai Aulio.

Suomen luonnon vaihtelut neljine vuodenaikoineen ovat niin ennustettavia, että ihmisten ohella kasvi- kuin eläinkunnallakin on ollut aikaa sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Äärevät sääolosuhteet – eli tavallista ankarammat sade- tai kuivuuskaudet tai toisaalta poikkeuksellisen kylmät pakkaskaudet tai kesän pitkittyneet hellejaksot – ovat harvinaisia. Meneillään oleva ilmastonmuutos on tosin tätä vakautta jo horjuttanut, ja aikaisemmin poikkeusoloina pidetyt tilanteet yleistyvät.

Odotettavissa on varsinkin erittäin kuumien kesähelteiden ja pitkään jatkuvien sateettomien kausien yleistyminen. Näihin sopeutumisessa eliökunnalla on suuri haaste. Kuiville ja kuumille ilmastovyöhykkeille luonteenomaiset mehikasvit ovat mestareita tällaisessa sopeutumisessa, sillä ne varastoivat vettä ja pystyvät tehokkaasti vähentämään haihtumista. Muutamia, maksaruohokasvien heimoon (Crassulaceae) kuuluvia mehikasveja on meilläkin, vaikka tarvetta tällaiseen kasvutapaan ei luulisi Pohjolassa kovin paljon olevan.

Kookkain Suomen luonnon mehikasveista on isomaksaruoho (Hylotelephium telephium, aikaisemmin Sedum telephium), pystyvartinen, parhaimmillaan puolimetriseksi kasvava kukkakasvi. Isomaksaruohon muodoltaan puikeat lehdet ovat paksut, mehevät, karvattomat, ja varressa ne sijaitsevat vastakkaisesti. Isomaksaruoho on muodoiltaan vaihteleva. Lehdet ovat joskus ehytlaitaiset, joskus hammaslaitaiset. Tyypillistä on normaalin tumman vihreän lisäksi punainen laikkuisuus, joka saattaa leimata myös vartta ja koko kasvia. Koko maanpäällinen verso kuolee talveksi, ja vain aivan maanpinnan tuntumassa oleva juurakon kärki silmuineen säilyy seuraavaan kesään.

Pystyyn kuoleva verso on kuitenkin niin lajille kuin muulle luonnolle merkityksellinen. Niin kutsuttuna talventörröttäjänä säilyvästä versosta kasvin siemenet varisevat lumelle ja leviävät  tuulen mukana. Siemenet ovat myös talvilintujen ruokana.

Isomaksaruohon kukat ovat varren latvassa kookkaissa, tiiviissä, sarjamaisissa kukinnossa. Runsaslukuiset kukat ovat väriltään kellan- tai vihertävänvalkoiset, joskus vaaleanpunaiset. Viisilukuisten, tähtimäisten  kukkien terälehdet ovat 3–5 millimetrin pituiset.

Paksujen lehtien lisäksi isomaksaruoho voi varastoida vettä myös maanalaisiin juurimukuloihin.

Isomaksaruoho on hyvin monimuotoinen, ja Suomestakin on erotettu kolme, eri osissa maata tavattavaa alalajia: lännenmaksaruoho, punamaksaruoho ja vahamaksaruoho. Parhaiten isomaksaruoho kasvaa kuivilla, avoimilla ja paahteisilla kalliorinteillä, mutta lajia tapaa myös multavampien maiden kuivilla, kilpailuvapailla paikoilla. Levinneisyysalue kattaa Etelä- ja Keski-Suomen. Runsaimmillaan isomaksaruoho on merenrannikoiden läheisyydessä.

Kasvin paksuja lehtiä ja meheviä juurimukuloita on vanhastaan käytetty ruoaksi. Tästä on muistona lajin rinnakkaisnimi kallioperuna. Muita Suomessa muistiin merkittyjä rinnakkaisnimiä ovat muun muassa kalliomaksa, maksaheinä, jäniksenkaali, madonkaali, siankaali.

Kansainvälisen kirjallisuuden mukaan kasvin meheviä lehtiä on käytetty – tuoreina tai keitettyinä – salaatteina ja keittoihin. Tuoreena murskatuista lehdistä valmistettua pestoa on käytetty pastaruokien kanssa tai leivän levitteeksi. Kuivatuista lehdistä on valmistettu teetä. Monet lähisukuiset (Sedum-suvun lajit) kasvit ovat olleet varsin yleisesti ravintokäytössä, mutta nykyisin isomaksaruohon syömistä ei juurikaan suositella kasvin sisältämien voimakkaiden kemiallisten yhdisteiden takia.

Kansanomaisessa rohdoslääkinnässä isomaksaruohon lehtiä on käytetty ulkoisesti haavojen ja palovammojen hoidossa. Kasvissa olevat runsaat tanniinit toimivat biologisissa prosesseissa kutistavasti, ja siten maksaruohohauteen asettaminen vahingoittuneelle iholle on loogista.

Sisäisesti maksaruohoista saatuja rohtoja on menestyksellä käytetty etenkin ruoansulatuselimistön vaivoihin. Rohtojen on sanottu tehoavan myönteisesti ripulin, ummetuksen ja mahahaavan lääkityksessä. Isomaksaruohon monet flavonoidiyhdisteet tehoavat – ainakin teoriassa ja kansanviisauksien mukaan myös käytännössä – tulehduksellisten sairauksien hoidossa. Niveltulehdus, kihti ja reumatismi mainitaan sairauksina, joihin on haettu apua isomaksaruohosta. Arkipäiväisempiin, mutta ei suinkaan merkityksettömiin, maksaruohorohtojen hoitokohteisiin kuuluvat päänsärky ja migreeni (1).

Isomaksaruohon ansiot tunsi myös Elias Lönnrot, joka Suomen Kasvio  -kirjassaan (1860) totesi lajista: ”Lehtiä käytettiin ennen polttohaavoihin, sormikoihin, peräpukamiin ja etikalla kastettuina varpaan känsiin. Mehua maidon-herasta nautittiin kerpukissa”.

Monista mahdollisista hoitokohteista huolimatta isomaksaruohon käyttö sairauksien hoidossa kotikonstein voi aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä, joten tällaista puoskarointia ei nykypäivään suositella.

Ei maksaruohon taru lääkekasvina silti pelkkää historiaa ole, vaan lajin koostumusta ja biologisesti aktiivisten yhdisteiden määriä ja vaikutuksia tutkitaan nykytieteen menetelmin. Esimerkiksi italialaisen Padovan yliopiston tutkijat raportoivat vuonna 2024 isomaksaruohon sisältämien yhdisteiden kuten voimakkaina antioksidantteina tunnettujen kversetiinin ja kamferolin merkittävästä potentiaalista moderninkin lääkehoidon sovelluksissa (2).

Koristeeksi ja viherkattoihin

Suositeltavaa on hyödyntää isomaksaruohoa sellaisenaan ja ihan kuinka laajalti tahansa. Helppohoitoinen ja kauan kukkiva kasvi sopii erinomaisesti puutarhan koristeeksi, ja lajia monine muunnoksineen myydään puutarha-alan liikkeissä.

Uutta – mutta nopeasti yleistyvää – näkemystä edustaa maksaruohojen käyttö rakennusten viherkattojen istutuksiin. Kestävänä ja paljon vettä sitovana kasvina maksaruohot sopivat tähän tarkoituksen erinomaisesti. Viherkattojen rakentamisella saavutetaan moninaista hyötyä sekä kiinteistön energiatalouteen että asuinympäristön viihtyisyyteen ja terveellisyyteen. Kasvit sitovat ilmakehän hiukkasia, ja sitäkin tärkeämpää on kasvien ilmaa viilentävä vaikutus kesähelteillä.

Viherkatto tuo etua sekä asunnolle, asujille että ympäristölle.

Ravinnon ja lääkityksen suorien hyötykäyttömuotojen lisäksi isomaksaruoho on ollut ihmisille tuttu ja merkityksellinen kasvi vuosisatojen ajan, ja siksi siitä on erilaisia kansanuskomuksia. Kasvin erikoinen ulkonäkö ja kestävyys lienevät nostaneet isomaksaruohon erityisesti rakkauden ja ihmissuhteiden ennustajaksi. Konkreettisesti kasvi kertoo tulevasta. Jos asumuksen kattoon ripustetaan kaksi isomaksaruohon versoa, niitä tarkkailemalla saa tietää tavoitellun ihmissuhteen onnistumisen mahdollisuuksia: Jos kasvit kuivuessaan kääntyvät toisiaan kohti, toivotulla suhteella on hyvät etenemismahdollisuudet, mutta jos kasvit erkaantuvat toisistaan, ei aiotulle parisuhteellakaan ole edellytyksiä.

Erityinen biologinen ja luonnonsuojelullinen arvo isomaksaruoholla on ainakin kahdelle Suomessa harvinaiselle perhoslajille. Isomaksaruoho on rauhoitettujen ja uhanalaisten isoapollon (Parnassius apollo) ja kalliosinisiiven (Scolitantides orion)  toukkien pääasiallinen ravintokasvi.

Kyky poikkeukselliseen, ”aavikkofotosynteesiin”

Jo mehikasvi-ulkonäkönsä puolesta isomaksaruoho poikkeaa useimmista suomalaisista luonnonkasveista, mutta tätäkin merkittävämpi ero liittyy kasvin energiatalouteen, yhteyttämiseen. Isomaksaruoho pystyy tarvittaessa ylläpitämään fotosynteesiä myös äärimmäisen kuivuuden vallitessa, jolloin ”tavalliset”, niin kutsuttua C3-fotosynteesiä noudattavat kasvit joko kuihtuvat kokonaan tai asettuvat passiiviseen lepotilaan. Isomaksaruoholla on käytössään myös toinen, niin kutsuttu CAM-fotosynteesin tie (CAM = Crassulacean Acid Metabolism) (3).

 Kuumassa ja erittäin kuivassa tilanteessa kasvit pitävät lehtien ilmaraot suljettuina, jolloin ne eivät saa ilmasta tarvitsemaansa hiilidioksidia auringonvalon avulla tapahtuvaan fotosynteesiin. Eikä mitään tuotantoa voi tapahtua. Yöllä lämpötilojen ollessa alhaisimmillaan kasvit voivat avata ilmarakonsa joutumatta kärsimään veden haihtumisesta.  CAM-kasvit keräävät ilmakehän hiilidioksidia yöaikaan ja varastoivat arvokkaan hiilen omenahapon muodossa lehtien onteloihin. Päivällä, aurinkoenergian avulla, kasvi pystyy sitten pelkistämään sokereita normaalissa fotosynteesissä käytettävän reaktiosarjan kautta.

CAM-kasvit ovat tyypillisesti erittäin kuumien ja kivien seutujen kuten aavikoiden lajeja. Isomaksaruoho kuuluu niin kutsuttuihin ehdollisiin CAM-kasveihin, joilla tuo erityiskyky on tarvittaessa käytössä. Suomalaisilla maksaruohoilla absoluuttinen veden puute on hyvin harvinaista, eikä mahdollista CAM-fotosynteesiä liene meikäläisillä kasviyksilöillä edes tutkittu.

CAM-fotosynteesi tunnetaan kyllä täältäkin. Ensimmäiseksi veden alla kasvavaksi,  tätä fotosynteesisopeutumaa käyttäväksi siemenkasviksi koko maailmassa osoittautui Säkylän Pyhäjärvellä tutkittu uposkasvi raani (Littorella uniflora). Täysin järjenvastaiselta kuulostava – eli veden säästämiseen perustuva – sopeutuma uposkasvilla selittyi vedessä olevan hiilen olomuotojen vaihtelulla (4), (5).

• (1). The Rike, 15.5.2023;  Uses of the Hylotelephium Telephium succulent

• (2). Vanessa Dalla Costa et al. (neljä kirjoittajaa). 2024. From ethnobotany to biotechnology: Wound healing and anti-inflammatory properties of Sedum telephium L. in vitro cultures. Molecules 29(11). 2472; doi: 10.3390/molecules29112472  

•  (3). Anne M. Borland. 1996. A model for the partitioning of photosynthetically fixed carbon during the C₃-CAM transition in Sedum telephium. New Phytologist 134(3): 433-444;  https://doi.org/10.1111/j.1469-8137.1996.tb04360.x    

• (4). Aulio, K. 1985. Differential expression of diel acid metabolism in two life forms of Littorella uniflora (L.) Aschers. New Phytologist 100 (4): 533–536;  https://doi.org/10.1111/j.1469-8137.1985.tb02799.x

• (5). Tiedebasaari, 30.9.2011; Raani: ”Autiomaiden kasvi” suomalaisvesissä | Tiedebasaari

Keltasauramo, historiallinen tekstiilien värjääjä

Avainsanat

Anthemis tinctoria, Catalogus plantarum, Elias Tillandz, keltasauramo, kukkakasvit, tekstiilien keltaväri, tulokaskasvit, värikasvit

– Helposti tunnettava keltasauramo on maassamme vanha tulokas. Kuvat: Kai Aulio.

Yksi helpoimmin omaksi itsekseen tunnistettavista Suomen kesän kukkakasveista on keltasauramo (Anthemis tinctoria). Mutta kasvin erottaminen muista lajeista ei ole koko totuus. Aika monet, ehkä useimmat ainakin arkipuheissa, tuntevat kasvin keltaisena päivänkakkarana. Sellainenkin kasvi on olemassa, mutta se on aivan eri laji ja meillä hyvin harvinainen. Keltasauramon paras tuntomerkki on tietysti rakenteeltaan tutun päivänkakkaran kaltainen kukinto. Rakenne, jota yleensä kutsutaan kukaksi, on tosiasiassa jopa sadoista, kahta eri tyyppiä olevista yksittäisistä kukista muodostuva mykerökukinto.

Kukinnon kielimäisiä laitakukkia on yleensä reilut kolmekymmentä, ja ne ovat kärjestään kolmihampaisia Kukinnon keskustassa kuperasti nousevassa mykeröpohjuksessa on satoja ohuen torvimaisia kehräkukkia, ja niiden välissä on suomuja. Leveydeltään 2.5–4.5-senttinen kukinto on kauttaaltaan syvän auringonkeltainen.

Toinen keltasauramon varma tuntomerkki ovat lehdet, joka ovat kampamaisesti kaksi kertaa parijakoiset. Yksittäiset lehdykät ovat kapeita ja kärjestään terävästi otapäisiä.  Lehdet ovat hienokarvaiset. Kasvin parhaimmillaan noin 80-sentiseksi  kasvava varsi on haaraton tai pitkähaarainen. Varsi ja lehdet ovat lyhytkarvaisia. Kukinnot ovat yksittäin varren ja haarojen latvoissa. Kasvustot ovat usein tiiviitä, ja  keskikesällä alkava kukinta jatkuu syksyyn saakka. Keltasauramoa tavataan varsin yleisenä Etelä- ja Keski-Suomessa, ja satunnaisena  pohjoisosissakin.

Keltasauramo lienee Suomen luonnossa vanha, ihmisten mukana tänne kotiutunut  tulokas. Alkuperää tai kulkureittiä ei tunneta, mutta varmaa on, että ainakin 1800-luvulla lajia tuli maahamme Keski-Euroopasta heinänsiementen mukana. Mutta paljon tätä aikaisemminkin keltasauramo on maisemiamme värittänyt, vaikka ilmeisesti vain harvinaisena. Arkeologisissa Turun Mätäjärven kaivauksissa keltasauramon siemeniä on löydetty 1300–1500-lukujen kerrostumista.

Varhaisin kirjallinen tieto keltasauramosta Suomessa on yhtä vanha kuin alan kirjallisuus. Turun Akatemian lääketieteen professori Elias Tillandz mainitsi lajin kasvaneen Turussa vuonna 1673 julkaistussa Catalogus plantarum -teoksessaan, joka on maamme ensimmäinen kasvitieteellinen tutkimus ja julkaisu.

Laji menestyy parhaiten avoimilla, kuivilla, usein hiekkapohjaisilla alueilla kuten ratojen ja teiden varsilla, kuivilla kedoilla, kalliorinteillä ja joutomailla.  Kaskiviljelyn aikakaudella keltasauramo löysi kilpailusta vapaata ja ravinnerikasta tilaa metsien keskellä olevilta avoimilta paikoilta, mutta kaskeamisen loppumisen myötä myös keltasauramo menetti paljon kasvupaikkojaan. Lajin läheistä yhteyttä ihmisen toimintaan heijastelee myös toinen maatalouden muutos. Kaskikauden jälkeen laji lienee saavuttanut kukoistuskautensa heinänviljelyn ollessa suurimmillaan 1800-luvulla. Heinänsiementen tarkastuksen ja puhdistuksen kehittyminen on vähentänyt useiden nurmilla kasvaneiden ”rikkaruohojen” määriä, ja keltasauramo on yksi näistä kärsijöistä.

 – Kahteen kertaan kampamaisesti parijakoiset lehdet ovat keltasauramon varma tuntomerkki.

Aurinkoisen ulkonäkönsä ansiosta keltasauramoa on kautta aikojen pidetty valon, ilon, luovuuden ja menestyksen symbolina. Tämä merkitys kasvilla oli jo antiikin kulttuureissa.  Pitkä kukinta-aika puolestaan on liittänyt keltasauramoon erilaisia kestävyyden ja sitkeyden vertauskuvia.

Tunnetuin keltasauramon käyttötarkoitus on keltaisen värin valmistus, mihin viittaa jo kasvin latinankielinen tinctoria-lajinimikin. Laji tunnetaan jo ainakin vuosisatojen, ehkä vuosituhansienkin, takaa etenkin villan värjäämiseen sopivana värin antaja. Villan lisäksi sauramon keltaväri sopii erityisen hyvin silkin värjäämisen.

Värin näyttävyys ja käytännön merkitys ovat taustana monille keltasauramon perinteisille, kansanomaisille rinnakkaisnimille. Laji tunnetaan Suomessa ainakin nimillä keltakukka, keltainen päivänkakkara, sahraminkukka, saaroninkukka, härjänsilmä ja vuohensilmä.

 – Tienpientareiden ja taajamien joutomaiden luontoarvoja lisäävissä ”uusniittyjen” perustamisissa keltasauramo muodostaa hyvin tiiviitä kasvustoja.

Kauneutensa, helppohoitoisuutensa ja kasvupaikkojen suhteen sopeutuvaisuutensa ansiosta keltasauramo on myös suosittu monivuotinen puutarhakasvi eli perenna, ja pihoilta laji on monesti karannut ja vakiintunut pysyviksi luonnonpopulaatioiksi. Kirkkaan keltaista sauramoa käytetään paljon myös hää- ja muiden juhlavien kukkakimppujen väriläiskänä.

Valkolehdokki, juhannusyön orkidea

Avainsanat

Charles Darwin, Elias Lönnrot, kasvin ja pölyttäjien evoluutio, kämmekkäkasvit, keltalehdokki, koevoluutio, kukan tuoksu, kukkakasvit, lehtokasvit, Platanthera bifolia, Platanthera chrorata, rauhoitetut kasvit, Suomen Kasvio, valkolehdokki

– Valkolehdokki on juhannusajan suosikki, joka on rauhoitettu. Kuvat: Kai Aulio.

Keskikesällä – vaikkapa juhannuksen aikoihin – illalla tai yöllä metsässä kävelevä kulkija voi säpsähtää havaintoon, että lähellä taitaa olla hienoa hajuvettä ylleen pirskottanut lady. Näin voi tietysti ollakin, mutta todennäköisemmin kulkija katsoo myös alaspäin ja näkee hohtavan valkoisena loistavan, pystyn kukinnon. Kukat kuuluvat kämmekkäkasvien heimoon (Orchidaceae) kuuluvalle valkolehdokille (Plantanthera bifolia), Suomen kolmanneksi yleisimmälle (yövilkan; Goodyera repens ja maariankämmekän; Dactylorhiza maculata, jälkeen) kämmekälle.

Valkolehdokin noin puolen metrin korkuiseksi kasvavan varren latvapuolessa on tiiviissä tähkäkukinnossa on kymmeniä kirkkaan valkoisia kukkia. Kukat saavat hohtavan valkoisen värinsä solujen välisistä ilmaonteloista, joissa valo heijastuu eri suuntiin. Valkolehdokin kukissa erottuvat ulospäin siirottavat alimmat kehälehdet ja pitkä kannus. Kauempaa katsottuna kukan muoto vaikuttaa ristimäiseltä.

Kasvin tuntee helposti myös kukkimattomana, sillä tieteellisen bifolia-nimensä mukaisesti varren tyvellä on vastakkaisessa asennossa kaksi lehteä. Ne ovat ruodittomia, enimmillään parikymmentäsenttisiä ja muodoltaan soikeita. Varressa on 1–3 pientä, tasasoukkaa lehteä.

Maanalainen juurimukula on haarautunut, mikä on antanut aiheita kansanomaisille rinnakkaisnimille. Kasvin maanpäällisen verson kasvattaminen keväällä kuluttaa juurimukulan vararavinnon kokonaan, ja mukula kuihtuu. Kesän aikana lehdokki kerää energiareservit uuteen mukulaan seuraavan kevään uuden kasviyksilön kasvuunlähtöä varten.

Valkolehdokkia kasvaa lähes koko Suomessa, vaikka pohjoisimmissa osissa laji on satunnainen ja harvinainen. Parhaiten lehdokki kasvaa kosteissa kangasmetsissä, mutta laji menestyy myös metsänrajan ulkopuolisilla niityillä. Aivan erityinen kasvupakkatyyppi valkolehdokilla on lounaissaariston kallioisilla luodoilla ja saarilla.

Lajin erityispiirre on, että valkolehdokin kukat tuoksuvat yöllä. Tuoksua on verrattu muun muassa neilikkaan,  hyasinttiin tai vaniljaan. Tuoksun saavat aikaan monet eteeriset yhdisteet, joita kaikkia ei vielä tunneta – paljosta tutkimisesta huolimatta.

Kauas erottuvan valkoisn värin lisäksi tuoksulla on tärkeä osuus pölyttäjähyönteisten houkuttelussa. Hyönteisiä houkuttelevat mesiäiset sijaitsevat kukan kapean kannuksen tyvellä paikassa, johon vain harvat vierailijat ylettyvät. Valkolehdokin pölyttäjistä tärkeimpiä ovatkin kiitäjäperhoset, joiden pitkä imukärsä ulottuu torven pohjalle. Kiitäjien ei tarvitse edes laskeutua kukkaan, sillä kolibrien tapaan paikoillaan lentävät perhoset pysyvät koko vierailun ajan ilmassa.

Muut satunnaisemmin valkolehdokilla käyvät hyönteiset se sijaan joutuvat laskeutumaan kukan alimpien terälehtien muodostamalla alustalle. Kukasta hyönteinen  saa mukaansa kämmeköille erityisen siitepölymyhkyn, jonka se sitten kuljettaa seuraavan kasvin kukkiin – ja kasvin toiveiden mukaan pölyttää kukan.

Kukan ja hyönteisten yhteinen evoluutio

Tuoksun yksityiskohdilla on tärkeä biologinen merkitys. Valkolehdokki ja geneettisesti hyvin lähisukuinen keltalehdokki (Platanthera chlorantha) kasvavat samanlaisilla paikoilla ja kukkivan samaan aikaan. Erona kasveilla ovat kukkien hienorakenteiden poikkeuksien lisäksi pölyttäjähyönteisten erilaiset viehtymykset. Kiitäjäperhoset suosivat valkolehdokkia, kun taas vaatimattomamman tuoksun omaavissa keltakämmekän kukissa vierailee enimmäkseen yökkösperhosia.

Lehdokkien tuoksujen kemiallista koostumusta on paljon tutkittu. Nykyaikaisin analyysimenetelmin esimerkiksi belgialais-italialainen tutkijaryhmä erotteli ja tunnisti useita aromaattisia yhdisteitä, esimerkiksi aldehydejä, alkoholeja, asetaatteja, bentsoaatteja. Samalla todettiin, että tiettyjen yhdisteiden läsnäolo tai yhdistelmä ohjaa pölyttäjien käyttäytymistä ja siten kahden kämmekkälajin mahdollisuutta siementuotantoon. Näin kukan tuoksuyhdisteillä on jopa evolutiivinen osuutensa kasvien kehityshistoriaan (1).

Elias Lönnrotin luonnehdinta: Kukat hyvin hajahtavia

Houkuttelevaa tuoksua on kirjallisuudessa kuvailtu monin sekä konkreettisin vertauksin että runollisin ilmauksia. Vaikeasti ymmärrettävistä kemiallisista yhdisteluetteloista poiketen valkolehdokin tuoksun voi kiteyttää yksinkertaisemminkin. Näin teki Elias Lönnrot Suomen Kasvio -kirjassaan vuonna 1860: Walkea lehdokki: kukat hyvin hajahtavia.

Kahden lähisukulaisen yhteys kiinnosti myös evoluutioteorian kehittäjää Charles Darwinia, joka vuonna 1862 julkaistussa kirjassaan vertaili valko- ja keltalehdokin kukkien rakennetta ja kukissa vierailevien hyönteisten ominaisuuksia. Näissä pitkäaikaisissa tarkkailuissa Darwin totesi kasvien ja hyönteisten kehityshistorian kulkevan käsi kädessä – ensimmäisiä todisteita niin kutsutusta koevoluutiosta.

Valkolehdokin kukista kehittyvät kotahedelmät sisältävät erittäin paljon ja erittäin pieniä, vararavinnottomia siemeniä. Suvullinen lisääntyminen onkin valkolehdokilla, kuten muillakin kämmeköillä, tuuripeliä. Vain harvat itiöiden kaltaiset siemenet, tuulen mukana kulkeuduttuaan, laskeutuvat itämiselle soveliaaseen maaperään. Eikä sopiva maa edes riitä, sillä lehdokki vaatii kehittyäkseen yhteyden aivan erityiseen, symbioottiseen sienilajiin. Kasvullinen leviäminen juurimukuloiden avulla onkin lajin levittäytymisen pääasiallinen keino. Ja siksi valkolehdokkia usein nähdään useita yksilöitä lähellä toisiaan ja samalla paikalla vuodesta toiseen.

Maanalaisista juurimukuloista valkolehdokki on saanut nimiä kuten Jeesuksenkämmen ja Marian sormenjuuri. Nimien taustoilta löytyy uskonnollisperäisiä tarinoita ja ennustuksia, esimerkiksi keskiaikainen ennustus: Jos perheen isä syö kuluvan kesän tuoreita valkolehdokin mukuloita, perheeseen seuraavana syntyvä lapsi on poika. Jos äidille sen sijaan annetaan syötäväksi vanhoja, energiansa pitkälti loppuun vuodattaneita mukuloita, seuraava lapsi on tyttö.

Valkolehdokki on tuoksunsa ansiosta hehkeimmillään öisin, ja yöhön liittyy myös raamatullinen kasvitarina. Ainoana kasvina valkolehdokki oli valveilla, kun Jeesus rukoili Getsemanen puutarhassa ennen ristille joutumistaan. Tuolloin enkelit laskeutuivat kukkiin, jotka tällöin saivat enkelimäisen ulkonäkönsä ja hyvän tuoksunsa. Toisen ukonnollisperäisen tarun mukaan valkolehdokki syntyi pitkäperjantaina Jeesuksen ristin juurelle pudonneesta verestä. 

Valkolehdokki on Ahvenanmaata lukuun ottamatta Suomessa luonnonsuojelulain nojalla rauhoitettu kasvi, jota ei saa poimia, siirtää, kerätä tai myydä. Valkolehdokin käyttö ihmisen hyväksi rajoittuukin vain kauneuden tuottamiseen.

– Kasvullisen lisääntymisen avulla valkolehdokin kasvusto on usein laaja ja pysyvä.

(1). Fabiana Esposito et al. (kuusi kirjoittajaa). 2018. Characterization of sympatric Platanthera bifolia and Platanthera chlorantha (Orchidaceae) populations with intermediate plants. PeerJ 6:e4256; doi: 10.7717/peerj.4256

Vanamo, hento kukkien kuningas

Avainsanat

Carl von Linné, Eino Leino, JF Gronovius, Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa, Linnaea borealis, Maija Salemaa, metsän mytologiat, Nocturne, rohdoskasvit, Species Plantarum, Suomen Biologinen Seura Vanamo, taikakasvit, Twinflower, vanamo

– Vanamon kasvusto on usein yhtä yksilöä eli klooni. Kuvat: Kai Aulio.

“Pieni on kaunista” ja “Vaatimattomuus kaunistaa” -sanonnat sopivat mitä moninaisimpiin yhteyksiin – myös kukkakasveihin. Metsäkasviemme joukossa maanpinnan myötäisesti, langanohuen varren suikertaessa sammalten pinnoilla ja väleissä kasvava vanamo (Linnaea borealis) on yksi pienimmistä mutta yksi arvostetuimmista lajeista. Arvostus nousee paitsi kasvin kauneudesta myös historiasta. Ruotsalainen kasvitieteilijä ja professori Carl von Linné – joka tunnetaan biologisen luokittelujärjestelmän kehittäjänä – on kasvisuvun nimen taustalla. Useimmissa kirjallisissa lähteissä sanotaan Linnén nimenneen lajin sukunimensä mukaan, mutta ihan näin nimeäminen ei tapahtunut.

Linnaea-nimen antoi Linnén kunniaksi hollantilainen lääkäri ja kasvitieteilijä J.F. Gronovius 1700-luvun alkupuoliskolla. Vuonna 1753 Linné julkaisi kuuluisan perusteoksensa Species Plantarum, jossa hän kuvasi kaikki tuntemansa kasvilajit ja antoi lajeille nykykäytännöstä tutut kaksiosaiset nimet. Kirjassa Linné säilytti ja vakiinnutti Gronoviuksen antaman nimen pysyväksi. Myöhemmin, kun Linné sai aatelisarvon, hän valitsi vanamon myös sukuvaakunansa tunnukseksi.

Vanamo oli Linnélle kuin henkilökohtainen ystävä tai suosikki. Hän nimitti kasvia kukkien kuninkaaksi ja ikiomaksi kasvikseen.

Kasvin hento ja taipuisa varsi on puutunut, toisin sanoen kasvi on varpu. Juurehtiva varsi kasvaa maanpinnalla noin puoli metriä kesässä. Varsi voi kasvaa jopa yli kymmenmetriseksi. Kasvi on monivuotinen, mutta talvellakin vihreinä pysyvät lehdet kuihtuvat kolmantena vuotena. Lyhytruotiset ja muodoltaan pyöreähköt, noin sentin levyiset lehdet ovat varressa vastakkaisesti.

Varresta nousevan ohuen kukintovarren latvassa sijaitsevat kaksittain kellomaiset, väriltään vaalean punertavat kukat. Kukissa on miellyttävä tuoksu, joka on voimakkaimmillaan öisin. Kukinta-aikaa on kesä-heinäkuu. Kukkien pölytyksestä vastaavat monet hyönteisryhmät, ainakin kärpäset, mittariperhoset ja kimalaiset. Tosin vanamo ei välttämättä tarvitse hyönteisvieraita, sillä laji on myös itsepölytteinen. Kukinnan jälkeen muodostuneissa pähkylähedelmissä on nystymäisiä karvoja, jotka tarttuvat ohi kulkeviin eläimiin ja siten kulkeutuvat uusille kasvupaikoille.

Vanamo on pohjoisen havumetsävyöhykkeen laji, joka on yleinen sekä Eur-Aasian että Pohjois-Amerikan havumetsissä. Parhaiten laji viihtyy vanhoissa, runsaspuustoisissa ja alustaltaan paksusammaleisissa kuusivaltaisissa metsissä. Sitkeytensä ansiosta vanamo voi menestyä myös jopa avohakatuilla ja maanmuokkauksessa auratuilla aloilla ojien ja suurten kivien varjopuolilla. Kantojen ja kivien koloissa säilyneiden pienten kasvustonrippeiden ansiosta vanamo voi aloittaa uuden levittäytymisen vuosien hiljaiselon jälkeen olosuhteiden parantuessa. Luonnonvarakeskuksen tutkija Maija Salemaa kuvaa Kasvit muuttuvassa metsäluonnossa-kirjassa: ”Vanamon strategiana näyttää olevan sitkeä odottelu, joka mahdollistaa paikallisten jäännöspopulaatioiden hengissä pysymisen ajoittaisista häiriöistä riippumatta”.  

Harvinaistunut metsätalouden toimien takia

 Suomessa laji kasvaa yleisenä koko maassa. Nykyaikaisen metsätalouden muutoksista vanamo kärsii. Laajojen avohakkuiden aiheuttama varjoisuuden häviäminen sekä lannoitusten aiheuttama, muita kasveja hyödyttävä rehevöityminen koituvat vanamon tappioksi. Vanamo kuuluu metsiemme valtalajeihin, vaikka pienikokoisena sen osuus kasvillisuuden peittävyys- ja biomassatilastoissa on vaatimaton. Mutta yleisyydessä vanamo on ykköskastia, vaikka se onkin 1950-luvulta lähtien selvästi vähentynyt. Vuosien 1951–53 valtakunnallisessa arvioinnissa vanamo oli metsä- ja suokasvillisuuden yleisyystilastossa sijalla 19, mutta vuonna 1995 se oli tippunut sijalle 32.

Vanamo on yleinen, kaunis, ja siksi suosittu kasvi, joka on saanut useita rinnakkaisia kansanomaisia nimiä kuten sirkunkello, hiirenkello, nivelheinä, luuvaloheinä, luikero.

Hento ja kaunis vanamo on kuin luotu satuihin ja tarinoihin, ja niinpä kasviin on liitetty paljon uskomuksia ja toiveita. Pysyvästi kaksittain esiintyvät kukat ovat kuin luonnostaan parisuhteen pysyvyyden symboleja. Ihmissuhteisiin ja etenkin romanttisiin suhteisiin vanamo on liitetty sekä pohjoismaisessa että amerikkalaisessa tarustossa. Yltääpä vanamon voima ihmistä korkeampiinkin voimiin. Muinaisessa skandinavisessa mytologiassa jumalatar Freija loi vanamon hänen ja ylijumala Odinin rakkauden merkiksi.

Keijujen ja muiden satuolentojen – salaperäisen ”metsän väen” – on uskottu elävän ja suojelevan paikkoja, joilla vanamot kasvavat. Omaa hyvinvointiaan ihmiset ovat turvanneet kantamalla mukana vanamoa, koska kasvi taikavoimillaan tuo mukanaan onnea ja suojelee kantajaansa noidilta, pahansuovilta voimilta ja enteiltä.

Vanamoon on kansanomaisessa lääkinnässä luotettu monien vaivojen estäjänä tai parantajana. Pohjoismaisesta kasvilääkinnästä tunnetaan vanamohauteet, joilla on hoidettu venähdyksiä ja tulehduksia. Vanamon kukista keitetty tee on todettu keinoksi hoitaa yskää, kurkkukipua ja ripulia. Sisäisesti nautittuna vanamon on sanottu helpottavan kihdistä kärsivien kipua.

Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ikiaikaisista lähteistä tunnetaan tapa helpottaa naisten oloa vanamosta valmistetun juoman avulla raskauden ja synnytysten aikana. Kasvista on perinnetiedon mukaan apua myös päänsärystä kärsiville.

Vanamo tunnetaan myös kirjallisen kulttuurin kautta. Eino Leinon runo Nocturne (1903) on yksi tunnetuimmista ja suosituimmista suomalaisista runoista, ja siinä vanamolla on osansa:

Vanamon arvostusta lisää kasvin valinta useiden luonnontieteellisten seurojen ja yhdistysten nimiin ja tunnuksiin. Suomessa tähän perinteeseen liittyi Suomen Biologien Seura Vanamo, joka perustettiin vuonna 1896.

Ei nimi kuitenkaan ainoastaan historiallinen muistomerkki ole, sillä Vanamo ja Linnea ovat suosittuja ihmisten niminä kaikissa Pohjoismaissa, myös Suomessa. Vanamo on varsin yleinen sekä etu- että sukunimenä, ja lisäksi Vanamo, vaikka yleisemmin naisen nimi onkin, on ja on varsinkin aikaisemmin ollut myös miehen etunimi.