Avainsanat

, , , , , , , , , , , , ,

Karpalon poimintaan ei tarvitse kiirehtiä, sillä marjat ovat parhaimmillaan vasta ensi pakkasten jälkeen.

Marjastuskausi jatkuu joka syksy ensilumista ja pakkasista huolimatta. Monen mielestä parhaat saaliit odottavatkin vielä ottajiaan yllättävän myöhään. Karpalot ovat satoisimpia luonnonmarjojamme. Etelä-Suomen saraa kasvavilta nevoilta on poimittu 500–600 kilon hehtaarisaaliita. Karummat rämeet kasvattavat parinsadan kilon hehtaarisatoja, mutta Lapin soilla tuotos jää usein pariinkymmeneen kiloon. Parhaiten tunnettu ja eniten kerättävä isokarpalo (Vaccinium oxycoccos) ja lähes saman näköinen mutta hennompi pikkukarpalo (Vaccinium microcarpum) esiintyvät yleisinä koko Suomessa.

Soiden kuivaus on romuttanut monen hyvän karpalosuon marjasadot täysin. Ojitukset ovat usein sekä ekologisia että taloudellisia fiaskoja, sillä etenkin karujen soiden puuston arvo jää olemattomaksi – ja ainakin selvästi heikommaksi kuin karpalosadon poiminta toisi.

Marjojen talteenottoa olisikin syytä tehostaa, sillä varsinkin juomia valmistava teollisuutemme joutuu tuomaan karpaloita ulkomailta. Kotimaisen karpalon ja pohjoisamerikkalaisen, erittäin runsastuottoisen pensaskarpalon viljelykokeet ovat meillä epäonnistuneet. Mahdollisuuksia valvottuunkin tuotantoon varmasti olisi, sillä jo naapurissamme Virossa karpalo tuottaa viljelyksillä 2–3 tonnin vuosittaisia hehtaarisatoja.

Karpalon kavahdettu happamuus johtuu runsaasta sitruunahaposta, jota marjoissa on jopa neljä prosenttia. Karpalon poiminta ja säilöminen on helppoa, sillä sato säilyy marjojen ”luontaisten säilöntäaineiden” – suuren bentsoehappo- pitoisuuden – ansiosta syöntikelpoisena kevääseen saakka. Parhaimmillaan karpalot ovat silloin, kun syksyn ensimmäiset pakkaset ovat puraisseet marjoja. Kylmyyden seurauksena marjojen syksyinen 3–4 prosentin sokeripitoisuus lisääntyy ja samalla niiden happamuus vähenee. Pakkasten myötä karpalot muuttuvat myös pehmeämmiksi entsyymien hajotettua marjojen kovuuden aiheuttavia pektiinejä.

Karpalo on monikäyttöinen mehujen ja hyytelöiden raaka-aine. Moni tämän päivän suomalaislapsi saanee ensi kosketuksensa karpaloon äidin vispaamassa
marjapuurossa. Aikoina entisinä lasten suurinta karpaloherkkua olivat makeiset,
jotka valmistettiin kierittämällä munanvalkuaiseen kastettuja marjoja pölysokerissa.

Venäjällä, jossa karpalon käyttö on yleisempää kuin missään muualla, marjoista
on tehty ikivanhan reseptin mukaan karpalopunssia. ”Miestä väkevämpiin” kuluu valtaosa Suomenkin markkinoilla liikkuvista suomarjoista, sillä viini- ja
likööritehtaamme ostavat vuosittain kotimaisia karpaloita 50–100 tonnia ja
ulkomaisia vielä monin verroin enemmän.

Karpalo on myös perinteinen lääkekasvi, jota on käytetty mm. vatsa- ja
munuaistaudeista kärsivien parantamiseen, kerrotaanpa marjojen tyrehdyttävän
jopa sisäisiä verenvuotoja. Korkean C-vitamiinipitoisuutensa ansiosta karpalo
oli pula-aikoina tärkeä lääke keripukkia vastaan.

Vanhastaan on apteekeissa myyty karpalosiirappia, jota on Suomessa käytetty mm. kuumepotilaille ja lasten matolääkkeeksi. Lisäksi marjoissa sanotaan olevan antibioottisesti vaikuttavia, bakteereja tuhoavia yhdisteitä. Viime vuosina karpalomehu ja muut marjasta valmistetut tuotteet ovat keränneet mainetta virtsatietulehduksia estävinä ja hoitavina rohdoksina.

Paitsi ravinto- ja lääkeaineiksi karpaloa on vanhastaan käytetty jopa
kultasepänliikkeissä. Reilut 250 vuotta sitten Carl von Linné kirjoitti
kuuluisalla Lapinmatkallaan karpalon soveltuvan hopeaesineiden kiillotukseen.
Juuri muuhun käyttöön Linné ei ”liian happamia” karpaloita arvostanutkaan.