Avainsanat

, , , , , , , , ,

Suojelu ei turvaa Kongon norsuja. Salametsästys ja sisällissota ovat kutistaneet suojelualueiden norsukannat alle puoleen vain yhden vuosikymmenen aikana.

Salametsästys ja sisällissota vakavampi uhka kuin elinympäristöjen muutos

Norsunluun kysyntä on maailmalla jatkuvaa, ja varsinkin Aasian markkinoille tuota koriste-esineiden raaka-ainetta menisi rajattomasti. Valtavan kysynnän seurauksena norsujen metsästys riistäytyi hallitsemattomaksi jo vuosikymmeniä sitten. Seurauksena oli useiden aikaisemmin hyvin elinvoimaisten ja tuhansien, jopa kymmenien tuhansien yksilöiden yhteisöjen kutistuminen pikavauhtia. Norsujen ainoaksi pelastukseksi katsottiin lajien rauhoittamisen ohella norsunluun täydellinen myynti- ja vientikielto kansainvälisillä markkinoilla.

Sanktioiden uhka ja tehostunut valvonta ovatkin auttaneet norsuja monilla elinalueilla, mutta viime vuosina salametsästys on päässyt taas rehottamaan. Laittomuuksiin kannustavat taloudellinen lama, jonka aikana pimeästi hankitut metsästystulot ovat aikaisempaa houkuttelevampi vaihtoehto. Ehkä dramaattisin viime aikojen kehitys on rekisteröity Afrikasta, Kongon tasavallan itäosien luonnonsuojelualueilla, joiden kohtaloksi on koitumassa köyhyys, ruokapula ja vuosikymmenen ajan jatkunut sisällissota.

Kanadalaisen British Columbian yliopiston Eläintieteen laitoksen tutkijan Rene Beyersin johdolla PLoS One -tiedelehdessä julkaistun selvityksen mukaan Kongon demokraattisen tasavallan itäosissa sijaitsevan Okapin eläintensuojelualueen norsukanta pieneni vuosikymmenen aikana 6 439 yksilöstä 3 288 norsuun. Muilla suojelualueilla norsukato lienee ollut vielä tätäkin rajumpaa.

Ennen sisällissodan puhkeamista kyseisellä alueella eli noin 22 000 norsua. Seurannan aikaisen vuosikymmenen aikana Kongossa riehui verinen sisällissota. Alueella on maailman toiseksi laajin yhtenäinen – 1.6 miljoonan hehtaarin laajuinen – trooppinen sademetsävyöhyke, jonka turvin norsujen katsotaan aikaisemmin tulleen toimeen. Sademetsien hakkuut ovat olleet tuhoisia norsuille, mutta salametsästys on kuitenkin pääsyy näiden maailman suurimpien maanisäkkäiden ahdinkoon.

Lajin tai alueiden suojelu eivät riitä pelastamaan norsuja, mutta paljon on tehtävissä eläinkannan säilyttämiseksi, Beyers muistuttaa. Ensisijaista on valtiollinen osallistuminen. Riittävän vahvat valvojien joukot ja kenttähenkilökunnan toimivaltuudet ovat tärkeitä. Suojelumahdollisuuksia parantaa myös kansainvälinen näkyvyys ja taloudellinen tuki esimerkiksi luonnonsuojelujärjestöiltä sekä UNESCOlta. Kansalaisjärjestöjen aktiivinen tuki on ollut suurekasi avuksi muun muassa Ruandan 1990-luvun sisällissodan ja laajan kansanmurhan aikoina, jolloin luonnonsuojelulait kuten kaikki muutkin lait olivat täysin voimattomia estämään mitään laittomuuksia. Alueilla, joilla oli kansainvälistä kansalaisjärjestöjen aktiivista toimintaa, luonnon kärsimät tappiot jäivät kuitenkin merkittävästi vähäisemmäksi kuin Ruandan muissa osissa.

Norsunluun kysyntä on vaihdellut, ja samaan tahtiin on myös salametsästyksessä havaittu selkeitä aktiivisuusjaksoja jo 1800-luvulta lähtien, ja etenkin 1900-luvun puolivälin jälkeisinä taloudellisten nousujen kausina. Ehkä pahimmillaan salametsästys ja norsunluun kauppa olivat 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin Afrikan norsukanta romahti noin 1.3 miljoonasta yksilöstä 600 000 norsuun. Tuhon tahti oli niin hurja, että kansainvälinen norsunluun kauppa kiellettiin täysin vuonna 1990. Tämä toimenpide ei suinkaan lopettanut salametsästystä, mutta laittomuudet vähenivät merkittävästi. Mutta viime vuosina salametsästys näyttää jälleen lisääntyneen niin paljon, että uusia kaikkia valtioita sitovia päätöksiä kaivataan norsukannan tulevaisuuden turvaamiseksi.